"I've had enough of her. Can you put up with the kid for a couple of days?" It was my brother-in-law Ted the Yuppie, trying to fob his uncommunicative kid, Melanie, off on me. "Valentine's Day is approaching and she's real depressed over some guy." He dropped her off at my house and she marched sullenly up the walk, entered, said nothing, and dropped into a chair at the kitchen table. She grunted in response to my greeting. "Take off your coat," I suggested. She didn't. She's an attractive kid, for 15. Actually, I find it hard to judge adolescent beauty any more. The farther I race away from that age, the more they look like ungainly foals. "So who's this guy you're worried about?" I boldly asked. "Terry," she said with a wry laugh. "He's such a gronk!" "He's ignoring you or something?" "He doesn't know what he's doing. I mean, he likes me and all, but he's too busy being one of the guys to do anything about it, like he's afraid they'll laugh at him cause some of his friends don't think I'm good enough or something." As Melanie warmed to the subject she slipped off her coat, brushed her hair from her eyes and drummed her fingers on the table. "Have you been going out with him long?" She narrowed her eyes at me. "We haven't gone out at all. He's too scared to ask me. I'll probably have to do it myself." "Sometimes you have to," I said. "It took me a while to understand that asking for a date isn't life-threatening. But some guys need a push. Me, for instance." "You? Really?" She studied her old uncle for a moment. "Someone asked you out?" "I learned a valuable lesson. Flowers and candy and such are powerful dating tools." "Oh, that's old-movie stuff," she said scornfully. "Nobody does that anymore." "You should try it. My lesson came when I was about your age. It was my first date, as a matter of fact. On Valentine's Day." * I was kind of a lonely kid (I began), without any of the popular splinter groups to belong to. There were the Jocks, the Freaks and the Brains, but I was run-of-the-mill. A girl named Kate Norcross caught my eye, mainly because her locker was next to mine and I saw her there every morning and often between classes. But I was too scared to do anything about it. You know how that gets. You think about the person, you think about her obsessively, next thing you know she blots out everything else in your life. And you try not to show it. I was into my old-movies phase at the time, drawing all of my life's lessons from the wisdom of Hollywood. I tried to give myself some Hollywood confidence, all the while asking what James Cagney would do. So I'm cool as ice cream, taking off my coat one winter day, when Kate leans over and asks to borrow a pencil. I give it to her with a trembling hand. I know in that hard-to- reach sensible part of my soul that she doesn't really need a pencil, but I play along. She hands it back with thanks. Now we're friends. Now I'm desperate to talk to her again, and can think of nothing to say. Nothing worth saying, that is. I already had exhausted the subject of the pencil, telling her every detail of where I got it and why it's a little chewed and nevertheless she could have it if she wanted it and so on. And I'm dying to ask about, oh, what she likes to read, to eat, to watch on TV, but feel so selfconscious that I can do nothing but gape. "You're awfully quiet," she finally said a few days later. "Yeah," I agreed. "I can never think of things to say." "I like that," she said. "I'm tired of people who talk too much." "Yeah," I agreed. "Me too." "So," she said. "You want to go out to a movie or something?" You better believe it. The ice had been broken, the street was clear--and it was my opportunity to embark upon the date of dates I'd been dreaming of since puberty. Predictable how uncooperative the world gets when you've got a great idea. A trip to the fusty little movie house in our Connecticut town was not for me--we were near enough to Manhattan to warrant an elegant voyage to the city and one of the palatial uptown theaters for a first-run film. Having had my license for the better part of a month, I considered myself a journeyman driver. But I knew my parents would never cotton to the notion of letting me take one of their cars, so I didn't ask. I didn't even tell them about the date. I borrowed a car from an older friend, a motoring enthusiast named Steve who kept a small fleet, and on Valentine's Day, a Saturday, we left for the ninety-minute drive to Manhattan. I felt like a king in my friend's big old Imperial, a vintage monster with suicide doors and six-way adjustable seats. True, it lacked some of the necessary muffler connections, and he warned me to top off the brake fluid every few hundred miles--but I felt like a king in this mighty machine. My first inkling of trouble came when the Merritt Parkway turned into the Hutch, the Hutchinson River Parkway, that is. Connecticut's graceful antique highway became a Westchester County racetrack, narrowing into a thin, twisty band, a colorful but venomous snake. "Are you sure you know what you're doing?" Kate asks mildly. I notice that her knuckles have a day-glo sheen. "I forgot how crazy this road is," I answered, swerving to avoid a Cutlass that's just plain stopped in the left lane. "Have you ever driven it before?" she asked. I don't think she should have started yelling just because I admitted the truth. And I know I shouldn't have gotten off the Hutch in the middle of Yonkers just because she insisted she'd hate me forever if I didn't. We made it by back streets from Yonkers into the Bronx. We took the Triborough Bridge into Queens. Then we got onto the BQE, the Brooklyn-Queens Expressway. And landed somewhere in Brooklyn. I can think of no more hateful phrase than "Why don't you ask somebody?" If I'm a little confused while driving I like to work it out myself. But I was prepared to ask someone, anyone, how to get the hell out of Brooklyn, if I only could have found someone to ask. Kate stared out her window, I kept a watch out mine. Was Valentine's Day a national holiday here? Pretty soon we were cruising through a neighborhood of charred, gutted buildings and it was getting dusky. Away in the distance we saw the lights of cars on an elevated highway and we drove for it, ignoring one-way street signs and other dumb impediments. We ended up at Kennedy Airport. "Want to stretch your legs?" I asked. "I think I want to go home," she said. You have to remember that the inside of an Imperial is like a small apartment. When she slid to hug the passenger door, it was as if she were on the other side of a classroom. The ride back was very quiet. I stopped at a Pathmark en route because I had a last-chance idea to save this evening. It was just before nine, and I slipped into the next-door liquor store and wasn't even proofed. Kate was playing with the radio when I got back. She said nothing. We drove on. The final indignity was a sudden snow squall. Temperatures had been hovering around freezing all day; now the skies let loose with all sorts of precipitation. I was off the Merritt, driving one of the Connecticut potholes they call a state route, when I went into a skid, hit the nonexistent brakes, and shimmered the car neatly off the road, sideways, into a pile of snowy mud. Kate buried her face in her hands. I did a little wheel spinning, but we knew it was useless. "I'm going to have to call a tow truck," I said. "Want to come?" "I'm not waiting here!" We trekked along Route 123 looking for a phone. Kate had her hands jammed in her pockets and was shivering. Great opportunity for a comforting arm around the back, I thought. Lousy opportunity, I discovered. "This isn't my idea of a great date," she said. How would Fred Astaire deal with this? I wondered. He'd probably sing, but he always had an orchestra standing by. Still, I tried for an Astaire-like nonchalance. "It's not that bad," I ventured. "Whoever thought we'd see Brooklyn on our first date? We learned how not to drive to the city. We saw some planes take off and land. We've seen a lot of highways." She didn't respond. "If I were Fred Astaire I'd sing to you now." "You're nuts." We found a phone and I called Steve, who promised to dispatch a tow truck on his triple-A card. He brushed aside my apologies but warned me that on a night like this the trucks would be in high demand. "Better get comfortable," he said with a wink in his voice. There are missed opportunities you will always regret. Why didn't I speak to the lady who smiled at me on the bus? Why didn't I just tell the boss to go to hell? So it's very important to keep the opportunities you didn't miss in memory, and that's why I'm so partial to the recollection of that wait for the tow truck. In Pathmark I bought some cheese and crackers and a box of Whitman's candy. And I had a bottle of champagne. We let the car run so we'd have some heat and broke open the feast. The seat titled far enough back to give us plenty of room, and we ate with our fingers and drank from the bottle. "This isn't so bad," Kate finally decided. Best for last. I had bought her a supermarket bouquet, nothing special, but flowers nevertheless. "For V-Day," I said. "Why, how sweet!" she cried, and kissed me, setting a precedent we spent the rest of our wait investigating. Indeed, she was snuggled against my arm when the lights of the tow truck brightened our fogged-up windows. * "Our parents were all pretty pissed off," I concluded, seeing that Melanie's attention had wandered, "but we didn't care. Still, the romance didn't really go anywhere. Turned out she had a boyfriend in college and she was just testing the waters before throwing in with him for the long haul." "I gotta use your phone," Melanie said abruptly, hurtling from the table. She punched a number from memory. "Is Terry there?" she asked, then listened. "Know where he is?" Pause. "Oh. Thanks. Bye." Back to the table. "He's looking for me. Huh." "Well, that's good news," I offered. "He'll probably be here with flowers and candy any minute." "Gross." Terry arrived, all right. He wore a ratty herringbone overcoat with the collar turned up. His hair was short at the sides and swept into a coxcomb at the top. "Whatcha doing?" he asked. Melanie shrugged. "Grab a pizza?" "Sure." He dropped an arm over her shoulders and steered her out. "Don't you want your coat?" I called after her. "You wear it, Romeo," she answered. I felt like a sit-com dad. What would Bill Cosby do? ***

"Olen saanut tarpeekseni hänestä. Voitko sietää lasta hetken pari päivää?" Kälyni Ted Yuppie yritti kiusaa hänen kommunikoimatonta lastaan ​​Melaniea vastaan. "Ystävänpäivä on lähestyy ja hän on todella masentunut jostain kaverista." Hän jätti hänet kotiini ja hän marssi synkästi ylös käveli, astui sisään, ei sanonut mitään ja putosi tuoliin keittiössä pöytä. Hän murahti vastauksena tervehdykseni. "Riisu takkisi," Minä ehdotin. Hän ei. Hän on viehättävä lapsi 15-vuotiaana. Itse asiassa minun on vaikea tehdä arvostele nuorten kauneutta enää. Mitä kauempana kilpailen siitä iässä, sitä enemmän ne näyttävät epämiellyttäviltä varsoilta. "Kuka on tämä kaveri, josta olet huolissasi?" kysyin rohkeasti. "Terry", hän sanoi nauraen. "Hän on sellainen äijä!" "Joko hän jättää sinut huomioimatta tai jotain?" "Hän ei tiedä mitä tekee. Tarkoitan, hän pitää minusta ja kaikesta, mutta hän on liian kiireinen ollakseen yksi tyypeistä tehdäkseen asialle mitään, kuin hän pelkää, että he nauravat hänelle, koska jotkut hänen ystävistään en usko, että olen tarpeeksi hyvä tai jotain." Kun Melanie lämpeni aiheeseen, hän lipsahti pois takkistaan, harjasi hiuksensa pois silmistään ja rummutti sormillaan pöytää. "Oletko käynyt hänen kanssaan pitkään?" Hän siristi silmiään minuun. "Emme ole menneet ulos ollenkaan. Hän on liian peloissaan kysymään minulta.Täytyy varmaan tehdä se itse." "Joskus sinun on pakko", sanoin. "Minulla kesti jonkin aikaa ymmärtää, että treffeille pyytäminen ei ole hengenvaarallista. Mutta jotkut kaverit tarvitsevat työntöä. Esimerkiksi minä." "Sinä todella?" Hän tutki hetken vanhaa setäänsä. "Joku pyysi sinut ulos?" "Sain arvokkaan läksyn. Kukat ja karamellit ja niin edelleen tehokkaat treffityökalut." "Voi, se on vanhaa elokuvaa", hän sanoi halveksivasti. "Kukaan ei tee sitä enää." "Sinun pitäisi kokeilla sitä. Oppituntini tuli, kun olin suunnilleen sinun ikäinen. Se oli itse asiassa ensimmäinen treffini. Ystävänpäivänä." * Olin tavallaan yksinäinen lapsi (aloin), ilman mitään suosittuja ryhmittymiä, joihin kuulua. Siellä olivat Jockit, Freaks and the Brains, mutta olin aikamoinen. Tyttö nimeltä Kate Norcross kiinnitti huomiotani, lähinnä hänen takiaan kaappi oli vieressäni ja näin hänet siellä joka aamu ja usein luokkien välillä. Mutta olin liian peloissani tehdäkseni sille mitään. Tiedät kuinka se tapahtuu. Ajattelet henkilöä, ajattelet hänestä pakkomielteisesti, seuraava asia, jonka tiedät, hän pyyhkii pois kaiken muuta elämässäsi. Ja yrität olla näyttämättä sitä. Olin tuolloin vanhojen elokuvieni vaiheessa ja piirsin kaiken elämän opetuksia Hollywoodin viisaudesta. Yritin antaa itseni Hollywood-luottamusta, koko ajan kysyen mitä James Cagney tekisi.Joten olen viileä kuin jäätelö, riisuen takkini eräänä talvipäivänä, kun Kate kumartuu ja pyytää lainaamaan kynää. Annan sen hänelle vapisevalla kädellä. Tiedän siinä vaikeasti- saavuttaa sieluni järkevä osa, jota hän ei todellakaan tarvitse kynä, mutta pelaan mukana. Hän antaa sen takaisin kiitollisena. Nyt olemme ystävät. Nyt haluan epätoivoisesti puhua hänelle uudelleen ja voin ajatella ei mitään sanottavaa. Ei mitään sanomisen arvoista. Minulla oli jo käytti loppuun kynän aiheen ja kertoi hänelle jokaisen yksityiskohdan mistä sain sen ja miksi se on hieman pureskeltava, mutta hän kuitenkin voisi saada sen, jos hän halusi ja niin edelleen. Ja ikävöin kysyä, mitä hän tykkää lukea, syödä, katsomaan televisiosta, mutta olen niin itsetietoinen, etten voi tehdä muuta kuin aukko. "Olet hirveän hiljainen", hän lopulta sanoi muutamaa päivää myöhemmin. "Joo", suostuin. "En voi koskaan ajatella sanottavaa." "Pidän siitä", hän sanoi. "Olen kyllästynyt ihmisiin, jotka puhuvat paljon." "Joo", suostuin. "Minä myös." "Niin", hän sanoi. "Haluatko mennä ulos leffaan tai jotain?" Sinun on parempi uskoa se. Jää oli murtunut, katu oli selvä -- ja minulla oli tilaisuus aloittaa treffien päivämäärä Olen haaveillut murrosiästä lähtien. Ennustettava, kuinka yhteistyöhaluiseksi maailma tulee, kun sinulla on a hyvä idea.Matka meidän pörröiseen pieneen elokuvataloon Connecticutin kaupunki ei ollut minua varten - olimme tarpeeksi lähellä Manhattania takaa tyylikkään matkan kaupunkiin ja yhdelle palatsimaisesta yläkaupungista ensi-iltaelokuvan teattereissa. Minulla oli ajokorttini suurimman osan kuukaudesta piti itseäni matkakuljettajana. Mutta tiesin, että vanhempani tekisivät koskaan puuvillaa ajatukseen antaa minun ottaa yksi heidän autoistaan, joten En kysynyt. En edes kertonut heille päivämäärästä. lainasin a auto vanhemmalta ystävältä, autoilun harrastajalta nimeltä Steve, joka piti pieni laivasto, ja ystävänpäivänä, lauantaina, lähdimme matkaan 90 minuutin ajomatkan päässä Manhattanilta. Tunsin itseni kuninkaaksi ystäväni suuressa vanhassa Imperialissa, vuosikerta hirviö itsemurhaovilla ja kuuteen suuntaan säädettävällä istuimella. Totta, se puuttui joitain tarvittavia äänenvaimentimen liitäntöjä, ja hän varoitti minua lisätä jarrunestettä muutaman sadan mailin välein - mutta minusta tuntui kuningas tässä mahtavassa koneessa. Ensimmäinen aavistus ongelmista tuli Merritt Parkwaylla muuttui Hutchiksi, Hutchinson River Parkwayksi. Connecticutin siro antiikkimoottoritiestä tuli Westchesterin piirikunta kilparata, kapeneva ohueksi, mutkaiseksi nauhaksi, värikäs mutta myrkkykäärme. "Oletko varma, että tiedät mitä teet?" Kate kysyy lempeästi. minä huomaa, että hänen rystystensä kiilto on päiväkkaista."Unohdin kuinka hullu tämä tie on", vastasin kääntyen Vältä Cutlassia, joka on yksinkertaisesti pysähtynyt vasemmalle kaistalle. "Oletko koskaan ajanut sillä ennen?" hän kysyi. Minusta hänen ei olisi pitänyt alkaa huutaa vain siksi, että minä myönsi totuuden. Ja tiedän, ettei minun olisi pitänyt nousta Hutchista Yonkersien keskellä vain siksi, että hän väitti vihaavansa minua ikuisesti, jos en tekisi. Teimme sen takakatuja pitkin Yonkersista Bronxiin. Otimme Triborough Bridge Queensiin. Sitten pääsimme BQE:lle, Brooklyn-Queens Expressway. Ja laskeutui jonnekin Brooklyniin. En voi ajatella vihaisempia lauseita kuin "Miksi et kysy joku?" Jos olen hieman hämmentynyt ajon aikana, tykkään tehdä sitä itse ulos. Mutta olin valmis kysymään joltakin, keneltä tahansa, kuinka päästä helvetissä Brooklyn, jos vain olisin löytänyt jonkun, jolta kysyä. Kate tuijotti ulos ikkunastaan, minä vartioin omaani. Oli Onko ystävänpäivä täällä kansallinen vapaapäivä? Melko pian risteilyimme hiiltyneen kaupunginosan läpi, perattiin rakennuksia ja oli hämärää. Kaukana me näin autojen valot kohotetulla valtatiellä ja ajoimme sitä kohti, yksisuuntaisia ​​katukylttejä ja muita tyhmiä esteitä huomioimatta. Päädyimme Kennedyn lentokentälle. "Haluatko venytellä jalkojasi?" minä kysyi. "Luulen, että haluan mennä kotiin", hän sanoi. Sinun on muistettava, että Imperialin sisäpuoli on kuin a pieni asunto.Kun hän liukui halatakseen matkustajan ovea, se oli kuin jos hän olisi luokkahuoneen toisella puolella. Paluumatka oli erittäin hiljainen. Pysähdyin matkalla Pathmarkiin, koska minulla oli viimeinen mahdollisuus ajatus pelastaa tämä ilta. Kello oli juuri ennen yhdeksää, ja minä liukasin viereiseen viinakauppaan, eikä sitä edes testattu. Kate leikki radiolla, kun palasin. Hän sanoi ei mitään. Ajoimme eteenpäin. Lopullinen närkästys oli äkillinen lumipyörre. Lämpötilat olivat leijunut pakkasessa koko päivän; nyt taivas päästää irti kaikenlaisia ​​sateita. Olin Merrittillä ja ajoin yhtä Connecticutin kuoppia he kutsuvat osavaltion reitiksi, kun menin a luisto, painaa olematonta jarrua ja välähti auton siististi tie sivuttain lumiseen mutakasaan. Kate hautasi kasvonsa käsiinsä. Pyörittelin hieman pyörää, mutta tiesimme, että se oli turhaa. "Olen minun on kutsuttava hinausauto", sanoin. "Haluatko tulla?" "En odota täällä!" Retkeilimme 123-tietä etsimässä puhelinta. Kate sai hänet kädet juuttuivat hänen taskuihinsa ja tärisi. Loistava mahdollisuus lohduttava käsivarsi selän ympärillä, ajattelin. Huono tilaisuus, I löydetty. "Tämä ei ole minun käsitykseni hienosta treffeistä", hän sanoi. Miten Fred Astaire suhtautuisi tähän? Ihmettelin. Hän teki luultavasti laulaa, mutta hänellä oli aina orkesteri paikallaan. Silti minä yritti Astairen kaltaista välinpitämättömyyttä."Ei se niin paha ole", minä uskaltanut. "Kuka luuli näkevämme Brooklynin ensimmäisillä treffeillämme? oppinut olemaan ajamatta kaupunkiin. Näimme muutaman lentokoneen nousevan ja maa. Olemme nähneet paljon moottoriteitä." Hän ei vastannut. "Jos olisin Fred Astaire, laulaisin sinulle nyt." "Olet sekaisin." Löysimme puhelimen ja soitin Stevelle, joka lupasi lähettää a hinausauto hänen triple-A-kortissaan. Hän sivuutti anteeksipyyntöni, mutta varoitti minua, että tällaisena yönä kuorma-autot olisivat korkealla kysyntä. "Parempi istua mukavasti", hän sanoi silmänräpäyksessä äänessä. On menetettyjä mahdollisuuksia, joita tulet aina katumaan. Miksi enkö puhunut naiselle, joka hymyili minulle bussissa? Miksi en Sano vain pomolle menemään helvettiin? Joten on erittäin tärkeää säilyttää mahdollisuudet, joita et käyttänyt kaipaamaan muistia, ja siksi olen niin puolueellinen muistamisen suhteen jotka odottavat hinausautoa. Pathmarkista ostin juustoa ja keksejä ja laatikon Whitmanin karkkia. Ja minulla oli pullo samppanjaa. Annoimme auton käydä, jotta saimme vähän lämpöä ja rikkoimme auton juhla. Istuin on nimetty riittävän taakse, jotta meillä on runsaasti tilaa, ja söimme sormillamme ja joimme pullosta. "Tämä ei ole niin paha", Kate päätti lopulta. Paras viimeiseksi. Olin ostanut hänelle kimpun supermarketista, ei mitään erityisiä, mutta kukkia kuitenkin. "V-päivälle", sanoin."Miksi, kuinka suloinen!" hän huusi ja suuteli minua, mikä loi ennakkotapauksen vietimme loput odotuksestamme tutkimalla. Todellakin, hän oli käpertyi kättäni vasten, kun hinausauton valot kirkastuivat huurtuneet ikkunamme. * "Vanhempamme olivat kaikki melko raivoissaan", päätin nähdessäni että Melanien huomio oli eksynyt, "mutta emme välittäneet. Silti, romanssi ei todellakaan mennyt mihinkään. Kävi ilmi, että hänellä oli a poikaystävä yliopistossa ja hän oli vain testaamassa vesiä ennen heittäytyä hänen kanssaan pitkälle matkalle." "Minun täytyy käyttää puhelintasi", Melanie sanoi äkillisesti ryntäten pöytä. Hän löi numeron muistista. "Onko Terry siellä?" hän kysyi, sitten kuunteli. "Tiedätkö missä hän on?" Tauko. "Oh. Kiitos. Heippa." Takaisin pöytään. "Hän etsii minua. Huh." "No, se on hyvä uutinen", tarjosin. "Hän on luultavasti täällä kukkien ja karkkien kanssa milloin tahansa." "Ällöttävä." Terry saapui, okei. Hänellä oli yllään rottainen kalanruototakki kaulus ylös käännettynä. Hänen hiuksensa olivat lyhyet sivuilta ja lakaistut ylhäällä olevaan hampaisiin. "Mitäs teet?" hän kysyi. Melanie kohautti olkiaan. "Otatko pizzan?" "Varma." Hän pudotti kätensä hänen harteilleen ja ohjasi hänet ulos. "Etkö halua takkiasi?" huusin hänen perässään. "Sinä käytät sitä, Romeo", hän vastasi. Tunsin itseni sit-com-isältä. Mitä Bill Cosby tekisi? ***