SALVAGE FROM THE ARMY SWILL-TUB Waste is one of the concomitant evils of a high civilization. Undoubtedly it is incidental to the primitive as well, but to a lesser degree. In this instance, however, the waste incurred does not represent a complete loss, because upon being discarded it decomposes, and thus continues the cycle of Nature. Under conditions of advanced civilization, where a blind worship of Hygiene rules, residues of an organic character, from their very ready susceptibility to decomposition, are construed into a menace of health, although, as a matter of fact, the danger in this connection is more imaginary than real. Such refuse invariably suffers destruction by fire or by some other so-called sanitary method involving either the total or almost complete loss of valuable materials. We satisfy our consciences, however, by reflecting that the pursuance of such drastic methods satisfies the faith of hygiene, although the community suffers very pronouncedly in pocket in the long run. It is only when pressure becomes exerted by some stupendous cataclysm, such as war, bringing in its train the peril of a bare sufficiency of foodstuffs, which in turn provokes high prices, that it becomes possible to combat the ignorance born of erroneous enlightenment in regard to matters hygienic. Under such conditions the gospel of retrenchment and reform may be preached with greater promise of accomplishing success. But the community, considered as a whole, even in time of adversity, is slow to depart from accepted practice. Precious time is lost in the application of the precept of making one pound go as far as did two pounds under more congenial conditions. [Pg 38] It is a matter for extreme satisfaction, if not one of agreeable surprise, to learn that, so far as Britain is concerned, it was the army which blazed the trail of economy, particularly in regard to foodstuffs. This certainly sounds amazing, because the Military Service has ever been regarded as the national sink both for finance and kind. Nevertheless, no matter how guilty of squandering it may have been during the opening months of the war, the sins of omission were subsequently rectified, to present a striking object-lesson to the civilian section of the community in regard to the scientific utilization of what the soldier was unable to consume, and its ultimate presentation to commerce in a variety of forms for the manufacture of other products of an indispensable character, or foodstuffs. By the practice of rigid economy along these lines, and without pinching or squeezing the food allowances to the soldier in the slightest degree, millions sterling a year were, and still are being, saved to the tax-payer. When signs of coming food stringency for the civilian element of the nation became manifest, as a result of the relentless submarine campaign inaugurated by the Germans, combined with the necessity to concentrate shipping upon forwarding supplies to the fighting forces, the moment was considered to be propitious for putting into operation a scheme of retrenchment and reform. It had already been prepared, and was merely awaiting application. The only question demanding care was the introduction of the proposal in such a manner as not to impair the soldier’s physique and health. During the opening days of the war, when the authorities were faced with the absorbing problem of enrolling men, food wastage assumed enormous proportions. Severe criticisms were levelled against the military authorities, and doubtless the strictures were more or less deserved. But extravagance under the conditions which prevailed was inevitable. By a stroke of the pen the effective strength of the British Army was increased from 180,000 to over a million men. Lord Kitchener’s call proved so irresistible as to persuade men to enlist in far more imposing masses than had ever been anticipated. The ranks were swelled by recruits from all stations of life, and their tastes were as diverse as were the positions they had previously held[Pg 39] in the complex social scale. The transition from civilian to military life was too sudden. The men naturally clamoured for subsistence more or less in consonance with what they had been for so long accustomed in private life. If the food did not coincide with their fancies it was promptly thrown away. The difficulty of the situation was further aggravated from the circumstance that many men who were promoted to commissioned rank were generally deficient of all knowledge pertaining to the commissariat. Consequently it is not surprising to find that the elaboration of an economic reform from the victualling chaos which prevailed proved a stupendous task. In pre-war days the disposal of the waste from the soldier’s table constituted a relatively simple task. All residue went into what is known as the “swill-tub.” This convenient receptacle did not completely represent the military equivalent of its civilian counterpart, nor were the contents on a level with the combined solid and liquid odds and ends of an organic nature from the table of the ordinary individual. The military swill-tub was regarded rather as a handy vessel for the receipt of anything and everything which was no longer required, or which did not present any further apparent use to the soldier. The system of disposal was likewise adapted to the prevailing circumstances. The 180,000 troops forming the standing army at home were distributed throughout the length and breadth of the United Kingdom, and thus became resolved into scattered military colonies, not one of which was of pronounced numerical strength. Consequently a centralized scheme for dealing with the waste could scarcely be introduced with any likelihood of proving profitable or successful in working. Local circumstances governed the issue very materially. The disposal of the garbage was vested in the local commanding officer, while the proceeds from the sale of the swill to farmers and others went into the regimental funds. Notwithstanding this ostensibly haphazard arrangement it must not be supposed that the farmer was able to secure the spoil from the local garrison for a ridiculous figure. The erstwhile army officer has often been assailed for his apparent lack of business acumen, but, in so far as the[Pg 40] disposal of this swill was concerned, he often proved a hard bargainer as many farmers and swill-buyers will readily concede. The higher the figure the officer was able to realize over the transaction the more enhanced was the sum with which he could swell the regimental coffers. It was only in those instances where disposal was attended with difficulty, or where accumulation of the garbage would have constituted a distinct menace to the health of the troops, that low prices obtained. This method had to hold sway during the initial rush to the colours. But the moment the opportunity opened for an attack upon this problem as a whole it was accepted. A new inspection department was created by the Quarter-Master-General which became known as the Quarter-Master-General’s Services, accompanied by the appointment of a chief inspector who was charged with the control of the whole question of messing and the profitable exploitation of the residues accruing from the feeding of the troops. This department appointed competent inspectors to conduct the work in hand to a successful issue, while the catering issue became centralized under an Inspector of Army Catering. The combined scheme of centralization and decentralization brought the Chief Inspector into intimate touch with the problem in all its varied phases, and the messing of the army as a whole was now placed upon a solid foundation. The inspectors attached to the Home Commands distributed throughout the United Kingdom drew up exhaustive reports upon the issue as it affected their respective centres. From the subsequent digestion of these reports it was found possible to adjust the supply of food to the soldier’s actual requirements and to effect the first reduction in his rations. The original issue comprised 1 lb. of bread and ³⁄₄ lb. of meat per man per day, because, in accordance with the long-established peace-time procedure of the army, which was continued after the outbreak of war, the national upkeep of the fighting man involved the supply of only these two staples. Whatever else the soldier fancied he had to purchase for himself, in which direction he was assisted by his messing allowance of 7¹⁄₂d. (15 cents) per day. When the matter was investigated it was learned that this issue was in excess of the average man’s actual needs. Nevertheless[Pg 41] the full ration of meat was generally cooked, the soldier consuming as much as he desired, while what he left over was relegated to the swill-tub. It was the same with the bread, the residue likewise being discarded to this convenient receptacle. Consequently the first move was to adapt the rations to the soldier’s consuming powers. It was also discovered that considerable waste arose from the indifferent manner in which the meat was prepared and cooked. The tastes of the men, especially of the recruits to the New Armies, varied very widely according to the social scales from which they had been drawn. But while the men from the higher ranks of life were not fastidious they did at least demand the skilful and appetizing presentation of their food. If the meat were indifferently cooked it was simply left untouched to find its way to the swill-tub. Accordingly, it was decided to improve the military cuisine forthwith. The kitchen service was severely overhauled, only the most competent and expert cooks being retained in this service. In pre-war days the army maintained only one Cookery School—at Aldershot—from which all military cooks graduated. But as the armies grew in millions this solitary university proved hopelessly inadequate. Accordingly, cookery schools were established in each command while a totally new curriculum was introduced. The cookery school became the “key” to the whole situation. It not only became the nursery where the autocrats of the field-kitchen were raised, but it was the hive in which many little wrinkles were learned, where new ideas were submitted to initial test and practice, to be adopted throughout the armies if they established their value, and where economies were subjected to exacting trial for widespread application upon issuing unscathed from the ordeals to which they were imposed. The improvement in the personnel, training, and methods of the men in charge of the field hotels proved successful in another direction. Higher efficiency and contentment among the troops were recorded, for the simple reason that a satisfied, well-fed soldier provides the finest fighting material. With improvements in cookery the contents of the swill-tub commenced to dwindle in volume. Less food was wasted while the residue from the table similarly decreased.[Pg 42] As this development was pursued it was ultimately found possible to reduce the rations of bread and meat still further without provoking the slightest discontent. A third reduction in the rations took place in 1917 to the extent of an additional two ounces of bread, except in the case of soldiers under nineteen years of age, and a quarter of an ounce of salt per man per day. The cumulative results of these economies represented a direct saving annual of £4,000,000—$20,000,000—in cash to the nation in respect of the soldiers’ rations. In other words, the huge armies of 1918 consumed less food to the value of four millions sterling than was the case two years previously, and this satisfactory end was achieved without stinting a man. Such a remarkable result was primarily due to the improved method of preparing and serving the food. During the war more than 50,000 men were passed through the cookery schools attached to the Home Commands. The effect of such imposing economies proved of distinct benefit to the community, because the reduced supplies to the Army released so much more bread and meat to the non-combatant element of the country. The serving of meals, at least so far as the Home units were concerned, was also completely transformed. Instead of the men being compelled to indulge in a wild scramble with their messing-tins for their meat supplies, the latter was cut up in the cook-house and assigned to dishes for the table. Each man thus became assured of his allotted ration. But in the event of the allocation exceeding what the soldier desired, as for instance when he was a trifle off his feed, instead of being compelled to take his ration willy-nilly, eating as much as he fancied and leaving the balance on his plate to swell the swill-tub, he was instructed not to help himself to more than he felt he could attack. If, after settling down to his meal, he found his appetite to return unexpectedly, he was free, after the manner of Oliver Twist, to ask for more, with this difference—he was sure to receive it. Although under this régime the cooks were given less raw material with which to carry out their appointed tasks, yet it was found possible to induce the lesser quantity to go farther than the larger allotment had ever gone before. Other economies resulting from the observance of more scientific culinary methods were also recorded. The introduction[Pg 43] of women into the kitchen was tried. This experiment, doubtless owing to the fact that this represented a woman’s true sphere and from her inherent tendency to be careful, efficient, and thorough in every detail concerning the preparation of meals, proved a conspicuous success. Now, no matter how persistently and effectively the lessons of economy may be preached in the kitchen and at the table as much in the home as in the army, and notwithstanding the infinitesimal degree to which the proportion of spoiled food may be reduced by the introduction of superior methods and skill, a certain amount of waste is unavoidable. It cannot be overcome in its entirety. Tastes differ so widely that odds and ends are certain to be left untouched upon the plate, while a certain accumulation of gristle, bone, fat and other inedible portions must be expected. The residue upon the individual plate may be so insignificant as to render a second thought concerning its probable value superfluous. But, multiply that individual plate and its contribution of waste by the tens of thousands of plates in use at one time, as in the army, and it will be realized that, in the aggregate, the fragments assume a very imposing volume. Furthermore, in the kitchen where the joints are cut up, the accumulation of pieces is striking. Lastly, in washing up the plates, dishes and other utensils what an avenue is offered for the escape of immense quantities of fat through the sink gully? I have already indicated in a previous chapter what wealth may be lost in this manner, and how it only needs adequate reclamation methods to enable such loss to be avoided. Accordingly, contemporaneously with the reorganization of the catering and cooking issues, the exploitation of the now appreciably attenuated swill-tub contents was investigated. This residue was still being sold to the farmers, but they were not regarding their purchases with unalloyed delight. Contrary to general opinion, perhaps, raw swill does not constitute an ideal foodstuff for porkers. As a rule it is too rich in fat and so tends to exercise a debilitating and impoverishing effect upon the animals, being a frequent cause of scour. About this time a grave problem asserted itself in another field of military activity. The Ministry of Munitions had[Pg 44] decided to speed-up the output of explosives, but such acceleration was threatened by a shortage of the indispensable constituent, glycerine. It was not a question of the facilities for the production of this essential being insufficient to cope with the demand because ample plant was available. The difficulty was the dearth of animal fat which yields the basic material in question. Soap manufacturers were also being hard-pressed for similar fats to conduct their operations. As a result of the depressing outlook the price of glycerine commenced to advance upon the market at a disconcerting rate. The military authorities, cognizant of the huge quantities of animal fat reclaimable from the swill-tubs throughout the service, recognized the opportunity to ease the crisis to an appreciable degree. The segregation, collection, and surrender of this potential raw material to the industry concerned were merely matters of organization. It was promptly realized that if the issue were left for adjustment to the interests generally identified with such enterprises, and in which the itinerant rag-and-bone merchant and marine store dealer figure prominently, confusion would ensue, conducing to further disturbance of prices. To achieve the desired efficiency the authorities invited the trade, comprising the soap-makers and the bone degreasers, to discuss the question. The authorities succinctly narrated what they could do towards the solution of the problem. The trade was agreeably surprised by the facts and figures which were set before them, and was quick to appreciate that here indeed was a new and unexpectedly rich mine of raw material to be advantageously tapped. The Ministry of Munitions, also represented at the conference, announced its preparedness to extend a willing hand. It would take over all the glycerine derived from fats procured from military sources at a fixed price. This was mutually settled at £59 10s.—$297.50—per ton, and it was agreed that the figure should remain relatively firm irrespective of market fluctuations. It must be conceded that the Ministry drove an astute bargain, because at the time glycerine was commanding £300—$1,500—per ton upon the open market, which sum the country would have been compelled to pay had the military sources of supply not been available. [Pg 45] The trade acquiesced and formed a committee including officers nominated by the War Office to complete all negotiations and transactions. Private buyers were nominated to cover the whole country and a flat rate for the purchase of all fats from military sources was decided. By this simple arrangement every unit throughout these islands, no matter how remote its situation, was assured of a definite market for its fats and bones. Moreover, these units were given strict instructions to sell their produce only to the trade representative at the price decided, notwithstanding that other would-be buyers might proffer a higher quotation. So far as the army was concerned the remunerative market for all waste in the form of fats and bones being established, it now became necessary to whip up the contributions of these residues to the uttermost ounce. A whirl-wind campaign was conducted throughout the whole of the Home Commands to demonstrate how this end might be consummated. Officers of the department concerned visited the various camps. It was calmly but firmly impressed upon the local responsible officers that they must resort to every artifice to trap fats and bones during their devious journeys, so that nothing might escape. There were heart-to-heart chats with the cooks, who, their imagination fired and enthusiasm kindled, promised to leave no stone unturned to satisfy the authorities in this direction. Only one danger was to be apprehended as a result of this campaign of enlightenment. In their zest to save the fat the autocrats of the kitchens and others might unconsciously deprive the soldier of his proportion of this food so essential to the maintenance of a high standard of health. Accordingly, while one and all were urged to keep a tight grip upon the waste, they were instructed to allow the fighting man to eat just as much fat as he fancied: indeed his consumption of the highly nutritive dripping was to be specifically encouraged because, in this manner, it would become possible to release increased quantities of butter and margarine to the civil population. Holding the scales evenly between the soldier and the cook-house on the one hand, and between the troops and the civilians on the other, proved to be one of the most intricate and delicate problems associated with this waste-saving campaign. To secure the fullest co-operation of the cooks the Army[Pg 46] Council agreed to the extension of a specially attractive inducement. An extra daily financial allowance was sanctioned on the basis of the more fat the cooks saved and turned over to the making of munitions the better they would be off in pocket. This allocation, however, was not to become a charge upon the public purse. It was insisted that it should be defrayed from the sum realized by a unit in the disposal of its waste fats and bones, while the balance was to be devoted wholly to the provision of kitchen utensils and other amenities. The units alone were to benefit from the practise of economy and obviation of all waste. The consummation of this arrangement led to one or two amusing sequels which, it is to be feared, had scarcely been anticipated. Naturally every camp became uncannily keen to derive the utmost profit from this phase of permissible trading, and a certain rivalry developed between the various units to score top marks. There was one camp, composed of men drawn from units scattered all over the country, undergoing musketry training. The men became affected with the “save your bones” craze to an acute degree. As a result of his periodical investigation the commanding officer suddenly discovered that he was getting all the fat he wanted. But the bones! That was a different story: the yield was by no means what it should have been. The startling discrepancy prompted inquiry, and the officer found that the soldiers were more fully alive to the real significance of the swill-tub than he had imagined. But they were more loyal to their own units than to the musketry camp to which their attachment was only temporary. They were waging a quiet campaign among themselves, collecting all the bones upon which they could place their hands, and determined that their colleagues should derive all the benefits accruing from the sale of this waste were posting their bone-hauls back to their own units! Another instance of similar zeal was even more humorous. A certain Imperial unit was camped next door to some troops from Overseas. The “save-your-fat-and-bones” scheme was carefully explained to the latter, but having come from a land where meat was plentiful they failed to see the object of being so vigilant and miserly in regard to the residue in question. The authorities, realizing the situation, refrained[Pg 47] from further pursuit of their proposal, being content to allow what they had already expressed to sink into the minds of the soldiers, confident that, upon reflection, the Overseas unit would appreciate the wisdom of the official recommendation. The expected happened. The men from Yonder Britain in the end did conclude that there was something in this waste-saving stunt, and that they might profit from following the general practice. They commenced to indulge in bone-collecting and hoarding with rare gusto. No school-boy ever collected postage-stamps more keenly than did those fighting men from Farther Britain save bones and fat. This outburst of zealous economy delighted the authorities. They saw the yields from the camp of the Overseas fighting men rising by leaps and bounds. But there was a decrease in the bone-yield from the Home unit next door! The supply officer, feeling that something must be amiss, and that possibly the Overseas troops were receiving an inordinate quantity of bone in the issue to stimulate collecting, dived into the mystery. It did not prove to be a very baffling quest. The Overseas unit was able to show a high yield of bones because it was indulging in surreptitious nocturnal raids, at opportune moments, upon the bone-stocks of its neighbours! As the scheme was brought into wider and wider application it was found that the exploitation of the actual swill-tub might be conducted to still greater advantage. Hitherto the task had been the redemption of the bones and waste fat before it reached the actual garbage barrel. But to turn the actual contents of the swill-tub properly so-called to economic account it was seen that certain plant would have to be installed, although investigation revealed that such appliances need neither be elaborate nor expensive. The suggestion was thoroughly ventilated, and as a result it was decided to approach the authorities with a proposal which was decidedly novel and which was certainly unprecedented. Convincing facts and figures were obtained to indicate what the probable yield from this latest endeavour to turn military waste to profitable account would be. These estimates took into consideration the expenditure incurred by the acquisition and operation of the plant adopted.[Pg 48] The proposed outlay was not heavy, but it was felt by those who had elaborated this latest scheme that to request the authorities to incorporate it as part and parcel of existing military routine would defeat the primary principle underlying the idea. It was felt that, if the enterprise could be rendered profitable under military conditions, it might lead to its practical application by the civil community. The impression obtained that the few thousand pounds capital expenditure which would have to be incurred, together with the revenue, would be lost among the maze of millions sterling incidental to current military expenditure, even if it did not suffer actual inclusion, from its comparative triviality, among “sundry expenses.” In this event all the lessons to be derived therefrom would be lost. On the other hand if the enterprise could be kept separate and could be conducted, as desired, along accepted commercial lines, success would impress the civilian, and might assist in persuading the municipal and other authorities to do likewise with the similar raw materials available in plenty from domestic sources of supply.

PELASTUS ARMEIJAN SWILL-TUBISTA Jäte on yksi korkean sivilisaation pahuudesta. Epäilemättä se on satunnaista myös primitiivisille, mutta vähäisemmässä määrin. Tässä tapauksessa syntynyt jäte ei kuitenkaan edusta täydellistä menetystä, koska hävitettäessä se hajoaa ja jatkaa siten luonnon kiertokulkua. Kehittyneen sivilisaation olosuhteissa, joissa sokea hygieniasääntöjen palvominen, orgaanisen luonteen jäännökset, jotka ovat helposti hajoamisalttiita, tulkitaan uhkaksi terveydelle, vaikka itse asiassa vaara tässä yhteydessä on enemmän kuvitteellinen kuin todellinen. Tällaiset jätteet tuhoutuvat poikkeuksetta tulipalossa tai jollain muulla niin kutsutulla saniteettimenetelmällä, johon liittyy arvokkaiden materiaalien joko täydellinen tai lähes täydellinen hävikki. Tyydytämme kuitenkin omaatuntoamme pohtimalla, että näin rajujen menetelmien noudattaminen tyydyttää uskoa hygieniaan, vaikka yhteisö kärsiikin pitkällä tähtäimellä erittäin voimakkaasti taskussa. Vasta kun jokin ällistyttävä kataklysmi, kuten sota, kohdistaa painetta, joka tuo mukanaan pelkän elintarvikkeiden riittävyyden vaaran, mikä puolestaan ​​​​provosoi korkeita hintoja, on mahdollista torjua virheellisen valistuksen synnyttämää tietämättömyyttä. hygieenisiin asioihin. Tällaisissa olosuhteissa voidaan saarnata irtisanomisen ja uudistuksen evankeliumia suuremmalla lupauksella menestyksen saavuttamisesta.Mutta yhteisö kokonaisuutena tarkasteltuna, jopa vastoinkäymisten aikana, poikkeaa hitaasti hyväksytystä käytännöstä. Arvokasta aikaa menetetään soveltamalla käskyä saada yksi pauna menemään yhtä pitkälle kuin kaksi puntaa mukavammissa olosuhteissa. [s. 38] On äärimmäisen ilahduttavaa, ellei jopa miellyttävää yllätystä, kuulla, että Britannian osalta juuri armeija kulki talouden jälkeä erityisesti elintarvikkeiden osalta. Tämä kuulostaa varmasti hämmästyttävältä, sillä asepalvelusta on koskaan pidetty kansallisena nieluna sekä rahoituksen että hyväntahtoisuuden vuoksi. Huolimatta siitä, kuinka syyllistynyt tuhlaamiseen sodan alkukuukausina saattoi olla, laiminlyönnin synnit oikaistiin myöhemmin, jotta yhteisön siviiliosalle voitaisiin antaa silmiinpistävä oppitunti sen tieteellisestä hyödyntämisestä. sotilas ei kyennyt kuluttamaan, ja sen lopullinen esittäminen kaupankäynnille eri muodoissa muiden välttämättömien tuotteiden tai elintarvikkeiden valmistukseen. Tämän linjan jäykän talouden harjoittamisella ja sotilaiden ruokakorvauksia puristamatta tai puristamatta pienimmässäkään määrin, miljoonia puntaa vuodessa säästettiin ja säästetään edelleen veronmaksajille.Kun merkkejä tulevasta kansakunnan siviilielementin elintarvikepulasta ilmaantui saksalaisten aloittaman säälimättömän sukellusvenekampanjan seurauksena, sekä tarve keskittää laivaus tarvikkeiden toimittamiseen taistelujoukoille, hetken katsottiin olevan soveltuva supistamis- ja uudistussuunnitelman toteuttamiseen. Se oli jo valmisteltu, ja se vain odotti hakemusta. Ainoa huolellisuutta vaatinut kysymys oli ehdotuksen esittäminen siten, että se ei vahingoita sotilaan ruumiinrakennetta ja terveyttä. Sodan avauspäivinä, kun viranomaiset kohtasivat miesten kirjaamisen vaivaavan ongelman, ruokahävikki sai valtavat mittasuhteet. Sotilasviranomaisia ​​vastaan ​​kohdistettiin ankaraa kritiikkiä, ja epäilemättä rajoitukset olivat enemmän tai vähemmän ansaittuja. Mutta ylellisyys vallitsevissa olosuhteissa oli väistämätöntä. Ison-Britannian armeijan teho nostettiin kynän vedolla 180 000 miehestä yli miljoonaan mieheen. Lord Kitchenerin kutsu osoittautui niin vastustamattomaksi, että se sai miehet värväytymään paljon vaikuttavampiin joukkoihin kuin koskaan oli odotettu. Rivejä paisuivat värvätyt kaikilta elämänasemilta, ja heidän makunsa oli yhtä monipuolinen kuin heillä aiemmin ollut asema [s. 39] monimutkaisessa yhteiskunnallisessa mittakaavassa. Siirtyminen siviilielämästä sotilaalliseen elämään oli liian äkillinen.Miehet luonnollisesti vaativat toimeentuloa enemmän tai vähemmän sopusoinnussa sen kanssa, mitä he olivat niin kauan tottuneet yksityiselämässä. Jos ruoka ei vastannut heidän mielikuvitustaan, se heitettiin heti pois. Tilannetta vaikeutti entisestään se seikka, että useilla toimeksiantoon ylennetyillä miehillä oli yleensä puutteita kaikesta komissariaasta. Näin ollen ei ole yllättävää huomata, että talousuudistuksen laatiminen vallinneesta ravintokaaoksesta osoittautui mahtavaksi tehtäväksi. Sotaa edeltävinä aikoina jätteiden hävittäminen sotilaan pöydältä oli suhteellisen yksinkertainen tehtävä. Kaikki jäännökset menivät niin sanottuun "jäännösaltaaseen". Tämä kätevä astia ei täysin edustanut sen siviilivastineen sotilaallista vastinetta, eikä sen sisältö ollut samalla tasolla kuin tavallisen yksilön taulukon yhdistetyt kiinteät ja nestemäiset kertoimet ja päät. Sotilaskylpytynnyriä pidettiin pikemminkin kätevänä aluksena vastaanottaa kaikkea ja kaikkea mitä ei enää tarvittu tai josta ei ollut enää ilmeistä käyttöä sotilaalle. Myös hävitysjärjestelmä mukautettiin vallitseviin olosuhteisiin.Kotona pysyvän armeijan muodostavat 180 000 sotilasta jaettiin koko Yhdistyneen kuningaskunnan pituudelta ja leveydeltä, ja ne jakautuivat siten hajallaan oleviksi sotilassiirtomaiksi, joista yksikään ei ollut määrällisesti vahva. Näin ollen keskitettyä jätteenkäsittelyjärjestelmää voitaisiin tuskin ottaa käyttöön ilman todennäköisyyttä, että se osoittautuisi kannattavaksi tai menestyväksi työssä. Paikalliset olosuhteet ohjasivat asiaa hyvin olennaisesti. Jätteiden hävittäminen kuului paikalliselle komentajalle, kun taas jätteen myynnistä maanviljelijöille ja muille saadut tulot menivät rykmentin varoihin. Tästä näennäisen sattumanvaraisesta järjestelystä huolimatta ei pidä olettaa, että maanviljelijä onnistui saamaan paikalliselta varuskunnalta saaliin naurettavalle hahmolle. Entistä armeijan upseeria on usein kiusattu hänen ilmeisestä liiketaidon puutteestaan, mutta mitä tulee tämän jätteen hävittämiseen, hän osoittautui usein kovaksi kauppakumppaniksi, kuten monet maanviljelijät ja ruokajätteiden ostajat myöntävät. . Mitä suuremman luvun upseeri pystyi realisoimaan kaupassa, sitä suurempi oli summa, jolla hän pystyi turvottamaan rykmentin kassaa. Vain niissä tapauksissa, joissa hävittäminen oli vaikeaa tai joissa jätteiden kerääntyminen olisi ollut selvä uhka joukkojen terveydelle, saatiin alhaiset hinnat.Tämän menetelmän piti pysyä vallassa alkuvaiheessa väreihin. Mutta sillä hetkellä, kun tilaisuus avautui hyökätä tätä ongelmaa vastaan ​​kokonaisuutena, se hyväksyttiin. Kenraalin päällikkö loi uuden tarkastusosaston, joka tuli tunnetuksi kenraalipäällikön palvelukseksi, ja samalla nimitettiin ylitarkastaja, jonka tehtävänä oli valvoa koko sotkua ja hyödyllistä hyväksikäyttöä. joukkojen ruokinnasta kertyvät jäännökset. Tämä osasto nimitti pätevät tarkastajat suorittamaan meneillään olevan työn onnistuneeseen asiaan, kun taas catering-asia keskitettiin armeijan cateringin tarkastajalle. Keskittämisen ja hajauttamisen yhdistetty suunnitelma toi ylitarkastajan läheiseen kosketukseen ongelman kaikissa vaiheissa, ja koko armeijan sotku asetettiin nyt vakaalle pohjalle. Kaikkialla Yhdistyneessä kuningaskunnassa jaettujen Home Commandsin tarkastajat laativat tyhjentäviä raportteja asiasta, koska se vaikutti heidän vastaaviin keskuksiinsa. Näiden raporttien myöhemmän sulatuksen perusteella havaittiin mahdolliseksi sovittaa ravinnon saanti sotilaan todellisiin tarpeisiin ja tehdä ensimmäinen ruoka-annoksia. Alkuperäinen numero sisälsi 1 lb. leipää ja ³⁄₄ lb.lihaa henkilöä kohden päivässä, koska armeijan pitkään vakiintuneen rauhanaikamenettelyn mukaisesti, jota jatkettiin sodan syttymisen jälkeen, taistelevan miehen kansallinen ylläpito sisälsi vain näiden kahden peruselintarvikkeen. Mitä muuta sotilas kuvittelikin, hänen täytyi ostaa itselleen, mihin suuntaan häntä auttoi 7¹⁄2d:n sotkuraha. (15 senttiä) päivässä. Asiaa tutkittaessa selvisi, että tämä asia ylitti keskivertomiehen todelliset tarpeet. Siitä huolimatta [s. 41] koko liha-annos kypsennettiin yleensä, ja sotilas söi niin paljon kuin halusi, kun taas hänen ylijäämänsä jätettiin jäteastiaan. Samoin kävi leivän kanssa, ja myös jäännös heitettiin tähän kätevään astiaan. Näin ollen ensimmäinen askel oli mukauttaa annokset sotilaan kuluttaviin voimiin. Lisäksi havaittiin, että lihan välinpitämättömästä valmistus- ja kypsennystavasta syntyi huomattavaa tuhlausta. Miesten, erityisesti uusiin armeijoihin värvättyjen, maku vaihteli hyvin laajasti sen mukaan, miltä yhteiskunnalta he olivat peräisin. Mutta vaikka elämän ylemmästä luokasta tulevat miehet eivät olleet vaativia, he vaativat ainakin ruokansa taitavaa ja herkullista esittelyä. Jos liha kypsennettiin välinpitämättömästi, se jätettiin yksinkertaisesti koskemattomaksi, jotta se löysi tiensä jäteastiaan.Näin ollen sotilaallista ruokaa päätettiin parantaa välittömästi. Keittiöpalvelua uudistettiin voimakkaasti, ja palveluun jäivät vain pätevimmat ja asiantuntevimmat kokit. Sotaa edeltävinä aikoina armeijalla oli vain yksi keittokoulu - Aldershotissa - josta kaikki sotilaskokit valmistuivat. Mutta kun armeijat kasvoivat miljoonilla, tämä yksinäinen yliopisto osoittautui toivottoman riittämättömäksi. Tämän mukaisesti jokaiseen komentoon perustettiin keittokouluja samalla kun otettiin käyttöön täysin uusi opetussuunnitelma. Kokkikoulusta tuli "avain" koko tilanteeseen. Siitä ei tullut vain lastentarha, jossa kenttäkeittiön autokraatit kasvatettiin, vaan se oli pesä, jossa opittiin monia pieniä ryppyjä, jossa uusia ideoita alettiin testata ja käytäntöön soveltaa kaikkialla armeijassa, jos niitä syntyy. taloudet joutuivat tiukkojen koettelemusten kohteeksi laajalle levinneisyydelle, kun ne vapautettiin vahingoittumattomina niistä koettelemuksista, joihin ne joutuivat. Kenttähotellivastaavien miesten henkilöstön, koulutuksen ja menetelmien parantaminen osoittautui onnistuneeksi toiseen suuntaan. Joukkojen tehokkuutta ja tyytyväisyyttä havaittiin siitä yksinkertaisesta syystä, että tyytyväinen, hyvin ruokittu sotilas tarjoaa parasta taistelumateriaalia. Ruoanlaittoa kehitettyjen parannusten myötä altaan sisällön tilavuus alkoi laskea.Ruokaa meni hukkaan samalla kun pöydän jäämät vähenivät.[Sivu 42] Tätä kehitystä jatkettaessa havaittiin lopulta mahdolliseksi vähentää leivän ja lihan annoksia entisestään aiheuttamatta pienintäkään tyytymättömyyttä. Kolmas annoksen vähennys tapahtui vuonna 1917 kahden leivän lisäunssin verran, lukuun ottamatta alle 19-vuotiaita sotilaita, ja neljäsosaunssia suolaa miestä kohti päivässä. Näiden talouksien kumulatiiviset tulokset edustivat 4 000 000 punnan – 20 000 000 dollarin – suoraa vuotuista säästöä kansakunnalle sotilaiden ruoka-annoksissa. Toisin sanoen vuoden 1918 valtavat armeijat söivät vähemmän ruokaa neljän miljoonan punnan arvosta kuin kaksi vuotta aiemmin, ja tämä tyydyttävä loppu saavutettiin ilman, että miestä oli haukkunut. Tällainen merkittävä tulos johtui ensisijaisesti ruuan parantuneesta valmistus- ja tarjoilumenetelmästä. Sodan aikana yli 50 000 miestä käytiin kotikomentojen yhteydessä olevien kokkikoulujen läpi. Tällaisten valtavien talouksien vaikutus osoittautui selkeäksi hyödyksi yhteisölle, koska armeijan toimitusten väheneminen vapautti niin paljon enemmän leipää ja lihaa maan ei-taistelevalle osalle. Myös aterioiden tarjoilu, ainakin kotiyksiköiden osalta, muuttui täysin.Sen sijaan, että miehet joutuisivat ryhtymään villiin ryyppäämiseen tölkkiensä kanssa lihavaroistaan, jälkimmäinen leikattiin keittotalossa ja määrättiin pöytäastioiksi. Näin jokainen mies oli varma saamastaan ​​annoksesta. Mutta jos määrä ylittää sen, mitä sotilas halusi, kuten esimerkiksi silloin, kun hän oli vähäinen ruokansa, sen sijaan, että hänen olisi pakko ottaa annoksensa tahtomattaan, syödä niin paljon kuin haluaa ja jättää tasapaino lautaselle turvottaakseen jäteastian häntä kehotettiin olemaan auttamatta itseään enempää kuin hän tunsi voivansa hyökätä. Jos hän ateriaan asettuttuaan huomasi ruokahalunsa palata odottamatta, hän oli Oliver Twistin tapaan vapaa pyytämään lisää tällä erolla – hän oli varmasti saanut sen. Vaikka tämän järjestelmän aikana kokkeille annettiin vähemmän raaka-ainetta heidän tehtäviensä suorittamiseen, havaittiin kuitenkin mahdolliseksi saada pienempi määrä menemään pidemmälle kuin suurempi määrä oli koskaan mennyt. Myös muita tieteellisempien kulinaaristen menetelmien noudattamisesta johtuvia säästöjä kirjattiin. Kokeiltiin naisten tuomista keittiöön [s. 43]. Tämä kokeilu, epäilemättä sen tosiasian vuoksi, että tämä edusti naisen todellista sfääriä ja hänen luontaisen taipumuksensa olla huolellinen, tehokas ja perusteellinen kaikissa aterioiden valmistuksen yksityiskohdissa, osoittautui huomattavaksi menestykseksi.Riippumatta siitä, kuinka sitkeästi ja tehokkaasti talousoppia voidaan saarnata keittiössä ja pöydän ääressä yhtä paljon kotona kuin armeijassa, huolimatta siitä äärettömän pienestä määrästä, jolla pilaantunutta ruokaa voidaan vähentää esittelyllä. Erinomaisten menetelmien ja taitojen ansiosta tietty määrä jätettä on väistämätöntä. Sitä ei voi voittaa kokonaisuudessaan. Maut vaihtelevat niin paljon, että todennäköisyydet ja päät jäävät varmasti koskemattomiksi lautaselle, kun taas on odotettavissa tiettyä ruskeiden, luun, rasvan ja muiden syötäväksi kelpaamattomien osien kerääntymistä. Yksittäisellä levyllä oleva jäännös voi olla niin merkityksetön, että sen todennäköistä arvoa koskeva toinen ajatus on tarpeeton. Mutta kerro tämä yksittäinen levy ja sen osuus jätteistä kymmenillä tuhansilla kerralla käytössä olevilla levyillä, kuten armeijassa, niin huomaat, että sirpaleet ottavat kaiken kaikkiaan erittäin vaikuttavan tilavuuden. Lisäksi keittiössä, jossa saumat leikataan, kappaleiden kerääntyminen on silmiinpistävää. Lopuksi, mitä väylää tarjotaan lautasten, astioiden ja muiden astioiden pesussa valtavien rasvamäärien pakoon tiskialtaan läpi? Olen jo edellisessä luvussa osoittanut, mitä omaisuutta voi tällä tavalla menettää ja kuinka se tarvitsee vain riittävät talteenottomenetelmät, jotta tällainen menetys voidaan välttää.Vastaavasti samaan aikaan ravintola- ja ruoanlaittoasioiden uudelleenjärjestelyn kanssa tutkittiin nyt tuntuvasti heikentyneen jäteastian sisällön hyödyntämistä. Tätä jäännöstä myytiin edelleen maanviljelijöille, mutta he eivät suhtautuneet ostoihinsa seostamattomalla ilolla. Vastoin yleistä mielipidettä, raakaruokajätteet eivät ehkä ole ihanteellinen ruoka-aine sianlihalle. Yleensä se on liian runsaasti rasvaa ja siksi sillä on taipumus heikentää ja köyhdyttää eläimiä, mikä on usein hankaus syy. Noihin aikoihin toisella sotilaallisen toiminnan alalla ilmaantui vakava ongelma. Sotatarvikeministeriö oli [s. 44] päättänyt nopeuttaa räjähteiden tuotantoa, mutta tällaista kiihtymistä uhkasi välttämättömän ainesosan, glyseriinin, puute. Kysymys ei ollut siitä, että tämän välttämättömyyden tuotantotilat eivät riittäisi vastaamaan kysyntään, koska tehtaita oli runsaasti saatavilla. Vaikeutena oli eläinrasvan puute, josta saadaan kyseinen perusaine. Saippuanvalmistajia painostettiin myös kovasti samanlaisten rasvojen toteuttamiseksi. Masentavien näkymien seurauksena glyseriinin hinta alkoi nousta markkinoilla hämmentävää vauhtia. Sotilasviranomaiset, jotka olivat tietoisia siitä, kuinka valtavat määrät eläinrasvaa kerättiin talteen jäteastioista koko palvelun ajan, tunnustivat mahdollisuuden helpottaa kriisiä tuntuvasti.Tämän mahdollisen raaka-aineen erottelu, kerääminen ja luovuttaminen kyseiselle teollisuudelle olivat vain organisointikysymyksiä. Pian tajuttiin, että jos asia jätettäisiin sopeutumaan sellaisiin yrityksiin yleisesti tunnistettuihin etuihin, joissa liikkuva rättikauppias ja merenkulkukauppias ovat näkyvästi esillä, syntyisi hämmennystä, joka johtaisi edelleen hintojen häiriintymiseen. Halutun tehokkuuden saavuttamiseksi viranomaiset kutsuivat alan, johon kuuluivat saippuanvalmistajat ja luun rasvanpoistoaineet, keskustelemaan asiasta. Viranomaiset kertoivat ytimekkäästi, mitä he voisivat tehdä ongelman ratkaisemiseksi. Kauppa yllättyi iloisesti heille esitetyistä tosiseikoista ja luvuista ja huomasi nopeasti, että täällä oli todellakin uusi ja odottamattoman rikas raaka-ainekaivos, jota hyödynnettiin. Myös konferenssissa edustettuna ollut sotatarvikeministeriö ilmoitti olevansa valmis ojentamaan kätensä. Se ottaisi haltuunsa kaiken glyseriinin, joka on saatu sotilaallisista lähteistä hankituista rasvoista kiinteään hintaan. Tämä sovittiin molemminpuolisesti 59 £ 10s.—297,50 $—tonnilta, ja sovittiin, että luvun tulisi pysyä suhteellisen vakaana markkinoiden vaihteluista riippumatta.On myönnettävä, että ministeriö teki viisaan kaupan, koska siihen aikaan glyseriini maksoi avoimilla markkinoilla 300 puntaa – 1500 dollaria tonnilta, minkä summan maa olisi joutunut maksamaan, ellei sotilaallisia hankintalähteitä olisi ollut saatavilla. . [s. 45] Kauppa suostui ja muodosti komitean, johon kuului sotaviraston nimittämiä upseereita saattamaan päätökseen kaikki neuvottelut ja liiketoimet. Yksityiset ostajat nimettiin kattamaan koko maan ja kaikkien rasvojen ostamiseen sotilaallisista lähteistä päätettiin kiinteämääräinen hinta. Tällä yksinkertaisella järjestelyllä jokainen yksikkö kaikkialla näillä saarilla, olipa sen sijainti kuinka syrjäinen tahansa, varmistui, että sen rasvat ja luut ovat varmoja. Lisäksi näille yksiköille annettiin tiukat ohjeet myydä tuotteitaan vain kaupan edustajalle sovittuun hintaan huolimatta siitä, että muut mahdolliset ostajat voisivat tarjota korkeamman tarjouksen. Sikäli kuin armeija koski kaiken rasvojen ja luiden muodossa olevan jätteen palkitsevien markkinoiden perustamista, tuli nyt tarpeelliseksi nostaa näiden jäämien osuus äärimmäiseen unssiin. Pyörretuulen kampanja toteutettiin koko kotikäskyn alueella sen osoittamiseksi, kuinka tämä päämäärä voitaisiin toteuttaa. Asianomaisen osaston virkamiehet vierailivat eri leireillä.Paikallisiin vastuuhenkilöihin vaikutettiin rauhallisesti mutta lujasti, että heidän oli turvauduttava kaikkiin keinoihin rasvojen ja luiden vangitsemiseksi kieroutuneiden matkojensa aikana, jotta mikään ei pääsisi pakoon. Keskustelua käytiin sydämestä sydämeen kokkien kanssa, jotka mielikuvituksensa syttyneenä ja innostuksen syttyessä lupasivat jättää kiveä kääntämättä tyydyttääkseen viranomaisia ​​tähän suuntaan. Tämän valistuskampanjan seurauksena oli vain yksi vaara. Pyrkiessään säästämään rasvaa keittiöiden autokraatit ja muut voivat tiedostamatta riistää sotilaalta osuuden tästä korkean terveyden ylläpitämisen kannalta välttämättömästä ruoasta. Näin ollen, vaikka yhtä ja kaikkia kehotettiin pitämään tiukka ote jätteestä, heitä kehotettiin antamaan taistelevan miehen syödä juuri niin paljon rasvaa kuin hän halusi: todellakin hänen erittäin ravitsevan tippuvan annoksen nauttimista oli erityisesti rohkaistava, koska tällä tavalla olisi mahdollista vapauttaa suurempia määriä voita ja margariinia siviiliväestölle. Vaa'an pitäminen tasaisesti sotilaan ja kokkitalon ja toisaalta joukkojen ja siviilien välillä osoittautui yhdeksi monimutkaisimmista ja herkimmistä ongelmista, jotka liittyvät tähän jätteensäästökampanjaan. Varmistaakseen kokkien mahdollisimman täydellisen yhteistyön armeijaneuvosto [s. 46] suostui erityisen houkuttelevan kannustimen jatkamiseen.Ylimääräinen päiväraha määrättiin sen perusteella, että mitä enemmän rasvaa kokit säästivät ja siirtyivät ammusten valmistukseen, sitä paremmin he säilyvät taskussa. Tästä määrärahasta ei kuitenkaan pitänyt tulla julkisen kukkaron maksu. Vaatii, että se katettaisiin summasta, jonka yksikkö sai hävittäessään jäterasvoja ja luita, ja loppusumma oli omistettava kokonaan keittiövälineiden ja muiden mukavuuksien hankkimiseen. Yksin yksiköiden oli tarkoitus hyötyä taloudellisuudesta ja kaiken jätteen välttämisestä. Tämän järjestelyn toteutuminen johti yhteen tai kahteen huvittavaan jatko-osaan, joita pelättävästi tuskin osattiin odottaa. Luonnollisesti jokainen leiri halusi saada äärimmäisen suuren hyödyn tästä sallitun kaupankäynnin vaiheesta, ja eri yksiköiden välillä kehittyi tietty kilpailu huippupisteiden saavuttamiseksi. Siellä oli yksi leiri, joka koostui miehistä, jotka oli koottu eri puolilla maata hajallaan olevista yksiköistä ja jotka käyvät muskettikoulutusta. Miehiin vaikutti "pelasta luusi" -hulluus akuutissa määrin. Säännöllisen tutkimuksensa tuloksena komentaja huomasi yhtäkkiä saavansa kaiken haluamansa rasvan. Mutta luut! Se oli eri tarina: tuotto ei missään nimessä ollut sitä, mitä sen olisi pitänyt olla.Hätkähdyttävä ristiriita sai kyselyn, ja upseeri havaitsi, että sotilaat olivat täysin elossa jäteastian todellisen merkityksen suhteen kuin hän oli kuvitellut. Mutta he olivat uskollisempia omille yksiköilleen kuin muskettileirille, johon heidän kiintymyksensä oli vain väliaikaista. He kävivät hiljaista kampanjaa keskenään, keräsivät kaikki luut, joille he saattoivat laittaa kätensä, ja päättivät, että heidän kollegansa saisivat kaiken hyödyn, joka koituu tämän jätteen myynnistä, ja he lähettivät luunsa takaisin omiin yksiköihinsä! Toinen esimerkki samanlaisesta innokkuudesta oli vielä humoristisempi. Tietty keisarillinen yksikkö leiriytyi joidenkin merentakaisten joukkojen viereen. Jälkimmäiselle selitettiin "pelasta rasvat ja luut" -suunnitelma huolellisesti, mutta koska he tulivat maasta, jossa oli runsaasti lihaa, he eivät nähneet tarkoitusta olla niin valppaina ja kurja kyseisen jäännöksen suhteen. Viranomaiset, ymmärsivät tilanteen, pidättäytyivät [s. 47] jatkamasta ehdotuksensa jatkamista ja olivat tyytyväisiä siihen, että he antoivat jo ilmaisemansa vajota sotilaiden mieleen luottaen siihen, että merentakaisten yksikkö arvostaisi viisautta. virallisesta suosituksesta. Odotettu tapahtui. Yonder Britainin miehet tulivat lopulta siihen tulokseen, että tässä jätteensäästötempussa oli jotain ja että he voisivat hyötyä yleisen käytännön noudattamisesta.He alkoivat harvoin harvoin harrastaa luun keräämistä ja hamstraamista. Yksikään koulupoika ei koskaan kerännyt postimerkkejä innokkaammin kuin ne taistelevat miehet kauempaa Britanniasta säästäneet luita ja rasvaa. Tämä innokkaan talouden puhkeaminen ilahdutti viranomaisia. He näkivät merentakaisten taistelevien miesten leirin tuoton nousevan harppauksin. Mutta viereisen kotiyksikön luusaanto laski! Huoltoupseeri, joka tunsi, että jotain on täytynyt olla vialla ja että merentakaiset joukot saattoivat saada kohtuuttoman paljon luuta keräyksen edistämiseksi, sukelsi mysteeriin. Se ei osoittautunut kovin hämmentäväksi seikkailuksi. Merentakaiset yksiköt pystyivät osoittamaan suurta luusatoa, koska se antautui salaisiin yöllisiin hyökkäyksiin suotuisina hetkinä naapureidensa luuvaroihin! Kun järjestelmää otettiin käyttöön laajemmin ja laajemmin, havaittiin, että varsinaisen jäteastian hyödyntäminen voisi olla vieläkin suurempi hyöty. Toistaiseksi tehtävänä oli lunastaa luita ja hukkarasvaa ennen kuin ne pääsivät varsinaiseen roskatynnyriin. Mutta jäteastian varsinaisen sisällön kääntämiseksi kunnolla ns. taloudelliselle tasolle nähtiin, että tietty laitos olisi asennettava, vaikka selvitys paljasti, että tällaisten laitteiden ei tarvitse olla monimutkaisia ​​tai kalliita.Ehdotus tuuletettiin perusteellisesti, ja sen seurauksena päätettiin kääntyä viranomaisten puoleen ehdotuksella, joka oli selkeästi uusi ja joka oli varmasti ennennäkemätön. Saatiin vakuuttavia faktoja ja lukuja osoittamaan, mikä todennäköinen tuotto tästä viimeisimmästä pyrkimyksestä muuttaa sotilasjätteet kannattavaksi olisi. Näissä arvioissa otettiin huomioon hyväksytyn laitoksen hankinnasta ja käytöstä aiheutuneet kustannukset.[Sivu 48] Ehdotettu kustannukset eivät olleet suuret, mutta tämän viimeisimmän suunnitelman laatijat katsoivat, että he pyysivät viranomaisia ​​sisällyttämään sen osa olemassa olevaa sotilaallista rutiinia kumoaisi idean taustalla olevan ensisijaisen periaatteen. Katsottiin, että jos yritys saataisiin kannattavaksi sotilaallisissa olosuhteissa, se voisi johtaa sen käytännön soveltamiseen siviiliyhteisössä. Saatiin vaikutelma, että ne muutaman tuhannen punnan pääomamenot, jotka joutuisivat maksamaan tulojen kanssa, häviäisivät juokseviin sotilasmenoihin liittyvien miljoonien punnan sokkeloon, vaikka niitä ei todellakaan sisällytettäisikään sen suhteellisen triviaalisuuden vuoksi. "erilaisten kulujen" joukossa. Tässä tapauksessa kaikki siitä saatavat opetukset menetetään.Toisaalta, jos yritys voitaisiin pitää erillään ja sitä voitaisiin harjoittaa halutulla tavalla hyväksyttyjen kaupallisten linjojen mukaisesti, menestys tekisi siviiliväestön vaikutuksen ja saattaisi auttaa saamaan kunnalliset ja muut viranomaiset toimimaan samoin vastaavilla Suomessa saatavilla olevilla raaka-aineilla. runsaasti kotimaisista hankintalähteistä.